7 vuotta sitten muutin maalle

7 vuotta sitten muutin Helsingistä Kangasniemelle äitini kotitilalle Lautakankaalle. 

Tarkoitus oli suorittaa lähihoitajaopintojen kaksi viimeistä työharjoittelua Kangasniemen terveyskeskuksessa. Työharjoittelun jälkeen jäinkin sinne töihin, kävin keväällä tyhjentämässä Helsingistä opiskelijakämpän ja täällä sitä vielä ollaan, vaikka kovin moni sitä epäili.

Minulla ei ollut autoa, ajokortista puhumattakaan, joten talven kuljin kirkonkylälle ensin n. 3 kilometriä valtatien vartta tarpoen ja loput linja-autolla. Kevään tullen linja-auto vaihtui polkupyörään. 15 kilometrin matka valtatietä sujui nopeammin pyörällä, kuin jalan ja linja-autolla. Nautin aikaisista aamuista pyörän selässä, eikä vesisateita pahemmin kohdalle osunut. Yhden kotimatkan muistan, kun oli vastatuuli ja teki mieli paiskata pyörä ojaan. Välillä hemmottelin itseäni taksikyydillä.

Kaupasta lähti usein mukaan ruuan lisäksi mansikka-lime Juissia, Pringles-sipsejä ja mozzarellapakastepizzaa. Etenkin sitten, kun pikkusisko muutti luokseni keväällä. Tuohon aikaan kuului myös kuukausittaiset shoppailureissut Mikkeliin. Aamulla linja-autolla sinne ja iltapäivällä pussien ja nyssäköiden kanssa takaisin, vatsat täynnä kiinalaista ruokaa.

Aloitin myös noihin aikoihin Tomi Kokon Lean in Five Weeks-valmennuksen, josta sain paljon energiaa ja uutta intoa liikuntaan ja ruokavalioon. Liikuinkin paljon, pyörällä työmatkat, Tomin kehonpainotreenit, metsäretket Ellan kanssa ja töissä tullut "hyötyliikunta". Mistähän ammensin sen kaiken energian?

Isoeno oli noihin aikoihin ainoa "turvaverkko" Kangasniemellä. En silti pelännyt tai jännittänyt. Isoeno järjesti minulle ja Ella-pennulle tekemistä mm. kalaverkoilla. Jossain vaiheessa haettiin isoenon kanssa Ellalle kaveriksi Kerry-pentu.

Hiihtolomalla vanhemmat ja sisarukset tulivat vuokratulla bussilla käymään Lautakankaalla. Maallemuuton haikailua heilläkin.

Hetki tuon jälkeen Ella jäi auton alle ja se oli minulle todella iso järkytys ja vei yöunet toviksi. Onneksi oli Kerry, josta täytyi pitää huolta. 

Kevättalvella Kerry sai kaverikseen katukoira Busyan eli Pipsan. Pipsa oli todella arka ja pelokas, laiha ja likainen. Mietin haukkasinko liian ison palan ottaessani tuollaisen koiran kesytettäväksi. Ajan kanssa Pipsasta tuli kuitenkin minulle rakkain koira. Pipsa lopetettiin heinäkuussa 2020 ja vielä edelleen on kova ikävä.

Kerry piristyi valtavasti Pipsan tultua. Se opetti Pipsan talon tavoille ja auttoi varmasti luottamuksen saamisessa ihmisiin.

Keväällä isoenon ja Pipsan kanssa ryhdyttiin kanalan tekoon. Vuosien haaveilun jälkeen tämäkin vihdoin totta.

Ensimmäiset kanat olivat kiuruveden kantaa ja nuorikoita, eli ne eivät vielä munineet.

Ensimmäiset omat munat!

Naapuriin syntyi karjalankarhukoirapentue, josta meille kotiutuivat Aino ja Anni. Olivat kyllä pentuina sellaisia termiittejä, että pikkusisko tuumasi ettei halua ikinä koiranpentua. Vaan oli ne myös upeita. Niiden ulkoinen olemus ja vaistot. Aino löysi kerran ojaan hyytyneen marjassa olleen pariskunnan ja monet kerrat ilmiantoivat öisin riihen taakse eksyneet pitkäkyntiset. Kuin myös ketut, jänikset, hirvet, oravat, hiiret... Onneksi naapurustossa haukkui liki joka pihassa koira. 

Ensimmäinen kissani oli Diana. Diana ei ollut kissana helpoimmasta päästä, mutta opimme kyllä toistemme tavoille. 

Diana toimi kätilönä, kun tiput kuoriutuivat. 

Ensimmäiset kanini olivat sachsengold Bella ja rex Poju. Kanikuume vain yltyi ja yltyi... 

Kaneilla oli aika hulppeat maisemat. Ihme, että saivat olla tuolla pedoilta turvassa...

Ensimmäinen kukko oli pahapäinen, joten jossain vaiheessa meille muutti Presley, oikea herrasmies. 

Kesällä vanhemmat ja osa sisaruksista muuttivat myös Lautakankaalle ja eläinmäärä sen kuin kasvoi. 

Järjestin konekarhupäivän. Päivän aikana testattiin yli 10 koiraa.

Pipsa rakasti karhuja. Taisi päästä kylpyyn tuon päivän päätteeksi. Ja monet kerrat sen jälkeenkin karhunjätöksissä kierittyään.

Kaiken kaikkiaan muistelen tuota aikaa aina haikeudella ja muistoihin on kiva välillä palata. On jännä, miten vieläkin tunnen Ellan samettiset leukarutut ja sileät korvat sormissani, muistan miltä uusi kanala tuoksui, tai Pipsa tullessaan haisi, muistan hetkiä pyörämatkoilta...

 Osasin nauttia hetkestä ja ottaa elämästä kaiken irti. Pääsin vihdoin askel askeleelta toteuttamaan haaveitani maalla asumisesta, lemmikeistä ja omavaraisuudesta. Rakastin työtäni terveyskeskuksessa ja opin siellä valtavasti kiitos työkavereiden, jotka antoivat kokeilla ja neuvoivat.

Helsinkiin ja entiseen elämään ei ole ollut hetkeäkään ikävä, vaikka sinnekin liittyy hyviä muistoja, kuten balettitunnit, työpaikka Diakonissalaitoksen Hoivalla ja kunnollinen kuntosali, sekä tietysti kaverit.